Autenttisuudesta
22.10.2018
Tähän tekstiin sain vieraskynäksi psykoterapeutti Teija Nissisen. Keskustelut hänen kanssaan johtavat yleensä uusien näkökulmien avautumiseen — tällä kertaa todellisesta ja epäaidosta minästä. Teksti on pitkä ja menee epätavallisen syviin sfääreihin, mutta lopulta kaikessa on kyse ihmisistä. Työmme kontekstissa paras lopputulos rakentuu aina tälle todelliselle, autenttiselle minälle. Toisin sanoen, kun käymme asiakkaan kanssa avointa keskustelua, jälki on vahvaa ja vältämme kädenlämpöiset kompromissit.
Anna palaa, Teija.
Miten todellista ja epäaitoa minää voisi kokemuksellisesti kuvailla? Tai erottaa toisistaan? Missä määrin tämä on edes mahdollista saati mielekästä? Mielestäni oleellisempaa kuin kapeakatseinen luokittelu todelliseen ja epäaitoon minään on pohtia mikä on yksilön kyky joustavasti käyttää niitä hyödykseen, liikkua eri kokemustapojen välillä sekä olla tietoinen mielensä sisäisistä positioista, prosesseista ja niiden vaikutuksista.
Meillä jokaisella onkin eriasteisesti tilanteesta ja olosuhteista riippuen omat epäaidot minämme, joita voisi tarkastella myös sosiaalisen identiteetin näkökulmasta. Nekin kuuluvat itseyteemme, ja ovat toisinaan jopa välttämättömiä. Funktionaalisesta näkökulmasta epäaitoa minää voisikin kutsua ”suojaminäksi”, jonka puitteissa kokeilemme eri rooleja nuoruudessa, liikumme internetissä, pidämme vakuuttavia esityksiä työpaikalla, tai suljemme ahdistuksen mielestämme kyetäksemme tekemään työmme ensihoitajina tai poliiseina.
Todellinen minä ei siis psykoanalyytikko Donald Winnicottin ajatuksia seuraten ole sama kuin vapaa kasvatus tai realitysarjoista tuttu repliikki “olen vain oma itseni”. Siinä ei niinkään ole kysymys suurista tai estottomista tunnepurkauksista tai itsensä toteuttamisesta. Kyse on ennemminkin omakohtaisesta kokemuksestani siitä, että olen todellinen, ruumiini on osa itseäni ja itse sijaitsee kaikkialla kehossani. Minulle tärkeät ihmissuhteet tuntuvat pääsääntöisesti vilpittömän aidoilta ja vastavuoroisilta niin fyysisesti, henkisesti kuin emotionaalisestikin. Voin vuoroin ja samanaikaisesti rakastaa ja olla rakastettu, olla vahva ja tarvitseva, luova ja rutinoitunut, hellä ja raivoisa, kärsivä ja toiveikas. Omassa epätäydellisyydessäni olen kokonainen.
Todellisen minän tuntumassa elämä ei näyttäydy suorittamisena, raadollisena kilpailuna tai jatkuvana onnen tai mielihyvän tavoitteluna. Suru, kipu, kaipaus ja ristiriitaiset tunteet ovat raskaita, mutta pidän niitä välttämättömänä osana minuutta, kasvua ja hyvää elämää. Lähellä todellista minuutta koen tärkeämmäksi ymmärtää todellisuutta kuin olla oikeassa tai voittaa. Siksi sinnittelen epävarmuuden ja tietämättömyyden rajalla ihmetellen, valmiina haastamaan omat ennakkokäsitykseni, varmuuteni.
Minäni vaikuttaa myös kognitiiviseen tyyliini – siihen, mitä havaitsen ja miten tulkitsen havaintoni, sekä miten muovaan ja liitän havaintoni osaksi ajatteluani, itseäni. Kyse on siis oppimisesta sanan laajassa merkityksessä. Oppiminen ei ole vain absoluuttisena pidetyn tiedon pänttäämistä, lisäämistä tai päättötodistuksia – se on jatkuvaa, kokemuksellista asioiden ja niiden välisten suhteiden (ja suhteellisuuden) oivaltamista. Siksi oppiminen ei tapahdu irrallaan muusta persoonastani: tiedän uskovani sen sijaan että uskoisin tietäväni. Toisinaan – kun tämä kaikki tuntuu uuvuttavalta tai ylivoimaiselta – tarjoaa itseyteni suojan, jonka rauhaan voin vetäytyä keräämään voimia.
Jos minulta itseltäni puuttuu elävä kosketus tunneytimeeni ja ruumiillisuuteeni, saatan olla paikalla olematta läsnä. Elämä virtaa ohitseni, muttei lävitseni. En käsitä, mikä on pielessä. Pitäisihän kaiken olla kunnossa. Silti tunnen olevani syrjästäkatsoja, turta ajelehtija tai toimivani automaattiohjauksella. Mieleni täyttyy usein peloista ja huolista – siitä mitä pitäisi tehdä tai olla, tuntea. Vahvempi, kauniimpi, iloisempi, rohkeampi, osaavampi, hauskempi, syvällisempi.
Yksin itseni kanssa oleminen on uhkaavaa yksinäisyyttä, jossa tunnen puutuvani tai katoavani. Tai tämä tunne korostuu muiden seurassa. Ehkä hetkittäin koen sisälläni sykkeen, saan jostakin kiinni – konsertissa, nauraessani, elokuvissa, päihtyneenä, matkalla, ihastuttuani, hypätessäni. Mutta vain hetkittäin ja hetkeksi. Ehkä tarvitsen taukoamatta jotain, ulkoista ärsykettä – seuraa, musiikkia, tekemistä, pelejä, suunniteltavaa. Olen itselleni kuin korvalle nostettu simpukan kuori; kuulen etäisen elämän pauhun kaikuvan tyhjyyteni seinistä.
Olipa taustani ja paikkani maailmassa mikä tahansa, todellinen minä on tämän tyhjyyden, merkityksettömyyden ja vierauden vastakohta.